POLYVAGAALITEORIA

Polyvagaaliteorian kehittäjä, neurofysiologi Stephen Porges havaitsi biologisen, hierarkkisen reaktioketjujen järjestyksen, jonka mukaisesti ihminen reagoi kokemuksiinsa. Turvalliseksi aistitussa tilanteessa avaudumme yhteydelle ja yhteistyölle. Vaaran tuntu virittää meidät ensin pakenemisen ja taistelun tiloihin ja lopulta – jos tunnemme olevamme umpikujassa – lamaannuksen ja turtumuksen tilaan. Riittävillä vihjeillä nämä tilat käynnistyvät automaattisesti. Niiden ansiosta olemme ihmiskuntana selvinneet. Samoista syistä olemme myös hankkineet, ja tulemme vielä pitkään hankkimaan, itsemme melkoisiin hankaluuksiin.

Kokemukset ovat sekä henkilökohtaisesti että ryhmäkohtaisesti määrittyviä. Toisille turvallisena tuntuva tilanne voi toisille olla vaaralliseksi aistittu. Keho vastaa vaaran merkkeihin ja käynnistää adrenaliinilla ”taistele tai pakene” -reaktion. Koska olemme toisiamme aistivia olentoja, reagoimme herkästi toistemme tunnetiloihin. Silloin tunteet tarttuvat. Jos kyseessä on ryhmä, tunneaalto leviää herkästi. Pian koko ryhmä on samassa tunnetilassa. Polyvagaaliteoreetikot puhuvat ilmiöstä myötävärähtelevinä hermoverkkoina. Tiedostamatonta sisä- ja ulkomaailman tarkkailua Porges kutsuu neuroseptioksi.

Aaltoilua tapahtuu myös toiseen suuntaan. Kuten olemme monesti ihmiskunnan historiassa nähneet, voi rauhallinen olemus, miellyttävä ääni, uhkaamattomat eleet ja asennot, empaattiset kasvonilmeet ja huolellisesti valittu puhe rauhoittaa toisen ihmisen ja joissain tapauksissa suurenkin ihmisjoukon. Tätä tietoista tunnetilojen säätelyä Porges kutsuu kanssasäätelyksi. - Streco-yhteisön toimintatavat perustuvat tälle ilmiölle.

FYSIOLOGISESTI

näistä toiminnoista vastaa autonominen hermosto yhdessä aivojen eri osien ja hermoverkkojen kanssa. Vaikka käytännössä kaikki hermoverkot osallistuvat kaikkeen toimintaan, voidaan aivoissa havainnollisuuden vuoksi kuvata kolme vahvasti erikoistunutta hermoverkkoa: ajatteleva kuorikerros, joita voidaan kutsua ”ihmisaivoiksi", tunnekokemukselliset ”nisäkäsaivot” ja automaattisista toiminnoista vastaavat ”liskoaivot” (ks. Dr Siegel: Handmodel of the brain).

Myös autonominen hermosto koostuu rakenteellisesti kolmesta järjestelmästä. Ne ovat ”Ihmisaivojen” kanssa yhteistyössä toimiva ventraalinen vagus (vatsanpuoleinen vagus), ”nisäkäsaivojen” rytmeissä eri tasoisesti aktivoituva sympaattinen hermosto ja ”liskoaivot” hereillä pitävä dorsaalinen vagus (selänpuoleinen vagus).

”Nisäkäsaivojen” rytmeissä aktivoituva sympaattinen hermosto valmistaa toimintaan. Vaaran aistimuksissa se käynnistää pako- ja taistelureaktiot. Kun voimat on käytetty loppuun tai tilanne on alun perinkin ollut toivoton, nousee aktiivisuus huippuunsa kolmannessa autonomisen hermoston haarassa, dorsaalisessa vaguksessa. Sen voimakas aktivoituminen sammuttaa valot muista aivojen kerroksista ja jättää toimintaan vain ”liskoaivomme”. Silloin me jähmetymme, lamaannumme ja turrumme. Vetraalinen vagus pystyy yhdessä ”ihmisaivojen” kanssa jarruttamaan näitä puolustautumisreaktioita eli muiden autonomisen hermoston osien yliaktiivisuutta. Siksi sitä joskus kutsutaan suureksi säätelijäksi.

Parasympaattisen hermoston dorsaalinen vagus ja sen jähmettymisreaktio (immobilisaatio) ovat peräisin muinaisilta selkärankaisilta edeltäjiltämme. Yksi tällainen, vielä elävä esi-isämme on kilpikonna. Hädän tullen se pakenee kuoreensa. Joillakin ihmisillä tämä on yleisin puolustautumisreaktio. Tästä kaikkein vanhimmasta hermokokonaisuudesta seuraavana kehittyi sympaattinen hermosto ja sen liikkeellepaneva toimintakaava (mobilisaatio). Maailma sai nähdä sellaisia hurjia tappokoneita kuin tyrannosaurus rex. Joillakin on temperamenttipiirteittensä tai elämänkokemuksensa virittämänä enemmän taipumusta tähän suuntaan. Kaikkein tuorein evoluution keksintö on parasympaattisen hermoston ventraalisen vaguksen hermokokonaisuus, joka edustaa nisäkkäille ainutlaatuisia sosiaalisen vuorovaikutuksen ja yhteistyökykyisyyden toimintamalleja selviämisen keinoina.

Näiden aivojen osien, hermojen ja hermoverkkojen yhteisestä aaltoilusta elämämme kokemukset ja tekemisemme kumpuavat. Tuon viimesyntyisen mekanismin mahdollisuuksien juurruttamista kohti olemme ihmiskuntana menossa. Niin haluan uskoa. Sen aktiivisuuden lisääntymiseen Streco -malli tähtää.